Tä postaus saattaa sisältää jotain liian henkilökohtasta, mut mulle iski kirjotusinto. Ja täs on tapahtunu vaik mitä.
Tää normaali postaustahti on vähän kiihtynyt noitten erikoispostauksien myötä. Yritän keskittyy ja tähdätä siihen, et mun blogi tarjoo teille jokaselle jotain uutta ja jotain mietittävää, et tähän jää koukkuun ku huumeeseen et ku oot kerran täällä käynyt ni tuut mielellään toisen kerran, sit tuut parin päivän päästä kattomaan onko tullu jotain uutta.. Mut tärkeintä tän blogin pitämisessä henkilökohtasesti mulle on et mä kirjotan tänne sitä ja siitä mistä mä ite haluan ja mikä mua itteäni kiinnostaa.
Mut mul on nyt kauhee kirjotusinto ja vaikka mä postasin jo äsken, postaan silti nyt uudestaan. Viikonlopun kuulumiset on aika värikkäät, olin tervehtynyt jo sen verran et piuhailtiin vähäsen salocityssä, ollaan naurettu mahat kippurassa ja eihän mikään oo täydellistä, ei edes niiiiin täydelliseltä vaikuttanut viikonloppu, eli onhan niitä riitojakin tähän viikonloppuun mahtunut ihan yli ämpärin laitojen.
Mä olin jo luopumassa mun oikeestaan elämän tärkeimmistä asioista, kahdesta niistä tärkeimmästä mistä mun pitäis nimenomaan pitää juuri kiinni eikä ikinä irrottaa. Tunteet on heittäny jotain maailman kamalinta vuoristorataa monta kierrosta ympäri tän viikonlopun aikana, eka mul oli niin hauskaa et mä haluisin vaa unohtua hetkeen, oisin antanu vaik mitä et oisin saanu viettää pienen ikuisuuden siin hetkessä. Sit alko sen vuoristoradan alamäki, ja mä olin oikeestaan ihan pohjalla. Sain kokee sitä rakastumisen tunteen menetystä ja sen jälkeen heti sitä, miten vatsassa alkaa taas lentelemään ne tutut perhoset sitä niitten omaa lemmenlentoa.
Ainakin sen mä tajusin tän viikonlopun aikana, et vaik jokanen tekee virheitä, joskus ne just sun virheet voi olla ne virheet et jos sä oisit jättäny ne tekemättä sä oisit pelastanu monen monta arvokasta elämäntuntia riitelyltä ja loukkaavilta sanoilta, jotka ei todellisuudessa auttanu siihen asiaan millään tavalla. Sä voit olla TODELLA
onnellinen jos sä ensinnäkin tartut hetkeen, mut samalla mietit kaks kertaa ennen ku sanot ne sanat, jotka tunkee väkisin sun suuhun ja jotka yrittää puristautua sun suusta ulos. Mulle ainakin vaikeeta.
Mulla on silti kaikki hyvin nyt, oikeestaan oon taas niin ilonen et hymy tulee pienestäkin ilosta huulille. Vaikkakin kellonviisarit tikittää kokoajan lähemmäs niitä koulun ovia. Mä voin silti sanoo olevani onnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti