life ain't always what you think it ought to be, no

Toinen syvällinen postaus heti perään, en vaan voi olla jakamatta ajatuksia luettuani tämän ja katsottuani tämän. En tiedä mikä tossa tekstissä ja videossa kolahti, löysin ne ihan sattumalta ja en voinut muuta kuin liikuttua. Menin aika sanattomaksi, ja sai mut miettimään asioita todella paljon.

Mua on aina liikuttanut lasten onnettomuudet ja kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta. Juuri tänkin takia mun tuleva työ liittyy lapsiin, niiden auttamiseen, niistä huolehtimiseen tai niiden olojen parantamiseen. Nähdessäni esimerkiksi pienen lapsen seisovan eksyneen näköisenä yksin keskellä hälinää täynnä olevaa kauppakeskusta saa sisälläni liikahtamaan jotakin, ja tulee tarve mennä kysymään, onko kaikki okei. Mulla on aina ollut tarve auttaa pikkulapsia, halu tehdä jotain pientä, joka kuitenkin on pienelle lapselle todella suuren hymyn tuottaja. Olen aina tullut pienten lasten kanssa paremmin toimeen kuin aikuisten kanssa.

Coblen perheen tarinaa lukiessani aloin myös uskoa enemmän ihmeisiin. Vain vuosi kului aikaa kahden tytön ja yhden pojan hengen vaatineesta kolarista, kun lapsien äiti synnytti kolmoset. Kaksi tyttöä ja yhden pojan.

Olen oppinut viime vuosina uskomaan, että aivan kaikella, mitä tapahtuu, on tarkoitus. Oli se sitten suurta tai pientä, se merkitsee aina jotain jossakin. Vain yksi perhosen siivenisku Suomessa voi aiheuttaa tsunamin Kiinassa. Ja kun kaikki lapsensa menettäneet vanhemmat ovat epätoivon partaalla eivätkä tiedä, miten jatkaisivat elämäänsä talon täyttyessä hiljaisuudesta, syntyy kolme uutta elämää - ei korvaamaan menehtyneitä lapsia, vaan korvaamaan sitä tyhjyyttä. Kaipuu säilyy aina, mutta elämää voi silti jatkaa eteenpäin.

Ja vaikka minä en liity tähän onnettomuuteen mitenkään, sai tämä silti taas sen tunteen pintaan, että mulla vaan on tavallaan itse kehitetty velvollisuus auttaa. Kaikki ei aina mene niin kuin on itse suunnitellut. Ja vaikka välillä jää miettimään arjen keskellä pieniä asioita ja kehittää niistä suuria, pitäisi aina muistaa, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin. Pitäisi iloita siitä, että on perhe koossa, siitä että on terve, siitä että saa elää. Olla kiitollinen kaikesta siitä mitä on. Tämä kaikki kuulostaa niin loppuunkulutetuilta lauseilta, mutta kun niiden merkitystä oikeasti miettii, tajuaa niiden tärkeyden ja sen, että ihan oikeasti niissä on järkeä.

Tuli sekavaa tekstiä, enkä tiedä osuuko asiat ollenkaan toisiinsa vai onko tää vaan sekalaista tekstiä. Mulle nämä pienet oivallukset ja muiden tarinat muokkaavat mun elämänkuvaa ja saavat mut taas tajuamaan uutta siitä, mitä mä haluan tehdä. Ja vaikka se niin ällön kliseiseltä kuulostaakin, niin jos tässä tekstissä oli joku pointti, niin se, että eläkää joka ikinen päivä täysillä. Älkää ikinä luovuttako toivoa paremmasta elämästä. Älkääkä ikinä, ikinä sanoko ei ikinä.