Moni varmaan pohtii välillä oman elämänsä tarkoitusta ja määränpäätä, mihin suuntaan on kääntämässä elämäänsä ja mitä kaikkea on tullut tehtyä tai suunnittelee tekevänsä. Monelle tulee vastaan tilanteita, joissa ei tiedä, mitä pitää tehdä, tai yksinkertaisesti tarvitsee muiden tukea ja mielipiteitä pitämään itsensä kasassa. Joskus tuntuu, ettei omassa elämässä tapahdu mitään ja muiden elämät ovat kadehdittavan täynnä elämää ja menoa. Omat asiat tuntuvat turhilta, pieniltä ja mitättömiltä, kun muiden elämät suorastaan pursuavat kiinnostavaa tekemistä ja extempore-asioita. Välillä pysähdyn miettimään, mitä elämästä oikein puuttuu, kun aina muilla tuntuu menevän paremmin, vai puuttuuko kenties mitään. Ehkä vika on vain omassa asenteessa ja siinä, etten osaa elää hetkessä, vaan aina mietin tulevaa ja asioita, joita pitäisi hoitaa tai tehdä. En saa mitään alta pois, välillä kaikki tuntuu kasaantuvan yhdeksi isoksi möhkäleeksi vatsanpohjalle - eikä se möhkäle mahdu mistään ulos.
Elämä seitsemäntoistavuotiaana on ollut täynnä asioita, joita olisin voinut tehdä toisin, mutta myös hetkiä, joihin olen halunnut jäädä ikuisesti kiinni. Olen kaivannut ja itkenyt valtameriä, mutta uskaltanut rakentaa sillan sen yli - ja se silta on kestänyt. Olen vastoinkäymisten kohdalla huomannut, miten ylittäessä valtavan joen, pienet purot eivät enää tunnu suurilta. Olen kuunnellut muiden murheita, ja samalla miettinyt, miten pieniltä jotkin asiat tuntuvat omien suurien murheiden vierellä, mutta toisaalta helpottunut huomatessani, että muillakin mopo karkaa totaalisesti kädestä ja suoraan umpimetsään välillä. Olen pettynyt vastakkaiseen sukupuoleen, jakanut asioita kavereille, joita en koskaan kuvitellut kertovani kenellekään. Olen nauttinut luonnon raikkaudesta ja kesän huumasta, jota olen pikkuhiljaa, vuosi vuodelta alkanut arvostamaan. Olen pysähtynyt hiljaiseen kesäyöhön, kävellyt paljain jaloin nurmella, johon kesäyö on itkenyt kyyneleensä. Olen uinut yön pienillä tunneilla pihan altaassa, johon kuunvalo loistaa hopeanharmaata valoaan. Olen istunut meren äärellä, katsonut auringon hiljaista hiipumista horisonttiin samalla, kun kuu ponnistelee päästäkseen pilvien läpi hohtamaan taikaansa yöhön. Olen tuijotellut taivaalle pastellinsävyisten pilvien matkatessa maailmojen halki, kohti tuntemattomaa. Olen halunnut ottaa yhden niistä, säilöä kuin vaaleanpunaisen makean hattaran purkkiin. Sydän ja mieli on jäänyt jokaiseen hetkeen kiinni, olen halunnut ottaa jokaisen yksinäisen kesäyön talteen ja myös ne illat, joiden aikana pelottaa ja riemastuttaa yhtä aikaa kaverin kanssa niin, että adrealiini virtaa huippuvauhtia. Mikään ei ole mennyt suunnitelmien mukaan, olen lähtenyt vieraiden matkaan enkä ole ollut varma, mistä löydän itseni seuraavalla aamulla, mutta kaikki tämä on vain vahvistanut fiilistä siitä, miltä ihan vähän vaille täysi-ikäisenä kuuluisi tuntua. Ehkä tämä kaikki - se, että tuntuu oikealta olla pois kotoa öisin, se, että tunteet heittävät vuoristorataa, se, että en todellakaan tiedä, mihin suuntaan olen omaa elämääni kuljettamassa - kuuluu juuri tähän vuoteen, ehkä mä lähitulevaisuudessa löydän itseni vielä jostain, missä osaan olla murehtimatta joka asiaa ja elän omaa unelmaani. Mä aijon ainakin tehdä kaiken sen eteen.
