Things don't change, we do.

Mun kädet janoaa kirjottamista tänne, tai jonnekin, kahen tunnin päikkärit ei ollu suunnitelmissa mut kai ne tuli tarpeeseen. Väsyttää siltikin, joka solu haluu vaan kaivautua takas tonne peiton alle. Earth hour ei mun osalta toteutunut, kun en jaksanut nousta täältä sängystä sammuttamaan kattovaloa - en olisi koneellakaan, ellei tä olis ollu tossa käden ulottuvilla, ja kuka se oli, joka väitti, etten oo laiska? Juhlimisen jätän suosiolla synttäriviikonloppuun, jos kaikki suunnitelmat vaikka tällä kertaa toteutuis. Eikä tä oo mitään angstia, oon vaan väsymyksen ja bilsan termien vallassa, vähän ku horroksessa, kaikki on paremmin ku hyvin!

Tallilla käynti alkaa oleemaan jotenkin vaan vaikeampaa, aina löytyy syy, miksen pääse tai miksi ei huvittaisi. Kai se melkein 7-8 vuotta ratsastusta alkaa jossain  vaiheessa tökkimään - en mä silti halua lopettaa, ei musta siihen ole. Jotain motivaatiota mä ehkä silti tarvisin sen asian suhteen. Ja jos ei puhuta pelkästään talliasioista, vaan kaikesta ylipäätään, musta tuntuu, että vaikka haluan muutoksia mun elämään ja vaihteluja, pelkään silti niitä. Kai ihminen on sen verran turvallisuuden ja mukavuudenhaluinen että se pyrkii toteuttamaan elämässään niitä mukavia asioita, ja muutoksiin liittyy aina se pelko, ettei kaikki menekään niin kuin on suunnitellut. Tähän asti mun suurimmat muutokset ja asiat ovat menneet yllättävän hyvin - ripari, muutto, koulunvaihdot ja lukioon siirtyminen.. Ja vaikka kaverisuhteita ja muita on tulehtunut ja katkennut kokonaan, uusia on tullut tilalle niin paljon, etten edes kaipaa niitä ihmisiä, jotka ovat käytöksellään pilanneet meidän kaveruussuhteen. Oikeastaan säälin heitä, sillä parhaan ystävän esittäminen ja muutenkin hankalalla hetkellä välien poikki laittaminen on niin surullisenhupaisaa, ettei mitään sellaista vastaavaa ole ennen mun elämässä tapahtunut. Suurin oivallus lähiaikoina on se, että vaikka on tärkeää pitää muutama ihminen lähellä ja ns. luottamusystävänä, tarviin silti niitä, keiden kanssa en välttämättä ole niin läheinen, mutta he ovat silti tukena ja vaikka ei mitään suuria salaisuuksia kerrotakaan, meillä on silti hauskaa yhdessä. Juuri ne, ei-niin-läheiset ihmiset (huono sana, en keksi parempaa muutaman minuutin miettimisen jälkeenkään) rikastuttavat päiviä lukiossa, harratuksissa, vapaa-ajalla. Ja niiden ihmisten joukko on huomaamatta kasvanut muutaman kuukauden aikana ties kuinka paljon. Siitä pitää olla ehdottoman kiitollinen, elämä ei olisi samanlaista ilman ympärillä olevia ihania ihmisiä!

Ja mitä bloggaamiseen tulee, olen vihdoin löytänyt taas yhden intohimon lisää. Mitä mä tekisin mun kuvilla, jollen laittaisi niitä tänne, tai mitä tekisin näille puhetulville, ellen kirjottaisi näitä sanoja tänne? Joo, mulla on ollu blogi ties kuinka kauan, mutta vihdoin ulkoasu alkaa olemaan mieleinen ja omannäköinen, postaukset sellaisia kuin haluan. Vuosi tuli huomaamatta täyteen tässä kuussa - oon miettiny myös uuden blogin tekemistä, ainakin poistan vanhoja postauksia pian. Oon muuttunu niin törkeesti vuoden aikana, postaukset on ku eri ihmisen postauksia sillon ja nyt. Mutta mikä parasta: en olisi ikinä uskonut, että saavutan yli kuudenkymmenen lukijan rajan, vaikkei sekään paljon ole. En uskonut että blogi tulee olemaan pystyssä kauaa, mutta vuosi on vierähtänyt. Ehkä huono tapa avautua ja kertoa itsestään avoimesti netissä, mutta itsepähän otan riskin ja ei mulla mielestäni mitään hävettävää ole. Asenne elämään on muuttunut niin törkeesti ja musta on tullut niin paljon enemmän ilmaisukykyisempi, että oikein ihmetyttää. Ehkä näihin sanoihin on hyvä lopettaa. Pitäiskö mun edes julkasta tätä?