Tämä hetki on loppuelämäsi ensimmäinen

Mä palailen taas tänne blogin puolelle kaiken kiireen keskeltä. Kiirettä on riittänyt koulun, autokoulun sekä synttärienvieton parissa, mutta nyt on hetki aikaa kertoa tännekin kuulumisia.

Mulle kuuluu itseasiassa todella hyvää. Vaikka ajotunnit saa mun sykkeen nousemaan ja mulla meinaa riittää unta vähän turhankin pitkään aamuisin, mä oon oikeastaan tosi tyytyväinen siihen, mitä mulla just nyt on.

Täytin maanantaina 18. Kun tuo päivä läheni, odototus jotenkin laimeni: mulle tuli yllättäen tarve pysyä vielä hetki seitsemäntoistavuotiaana, ikäisenä, jolloin on jo paljon kokenut mutta ei tarvitse vielä täysin kantaa vastuuta itsestään - olinhan silloin vielä alaikäinen. Vastuu ja täysi-ikäisyys on oikeastaan aika pelottavaa. Vaikka tiedän, ettei mulle tapahdu niin, niin siltikin asiat voisi olla niin, ettei mulla olisi täällä kotona enää kotia, vaan mun täytyisi pärjätä omillani. Vuosi sitten olin varma, etten halua asua perheen kanssa enää. Nyt osaan arvostaa sitä, että vaikka ikäni kertoo minun olevan aikuinen, ei mulla ole kiire perheen luota pois.

Vähän aikaa sitten en jaksanut nousta sängystä ylös aamuisin, enkä ollut varma, mitä kirjoitan ylppäreissä. Kaikki oli pelkkää sekamelskaa, autokoulun aloittamista, työvuoroja ihan väärään vuorokaudenaikaan, painetta siitä, että kaikki täytyy saada ajallaan valmiiksi ja päätettyä lukion suhteen, riitoja ja viikonlopunviettäminen ei eronnut arkipäivästä ollenkaan. Nyt tuntuu siltä, että tiedän, mitä aijon kirjoittaa ensi syksynä ja keväänä, ja tiedän, että jos päätän jo nyt pitäväni välivuoden lukion jälkeen, jaksan varmasti lukea niin paljon, että olen ansainnut vuoden tauon opiskeluista. Mulla on kivoja suunnitelmia melkeen joka viikolle tästä kesälomaan asti, jotka toivottavasti saa ajan kulumaan nopeammin kesään.

Kaikessa yksinkertaisuudessaan tää elämä vaan kantaa meitä eteenpäin. Niistä miljoonista ja miljoonista ja miljoonista mahdollisuuksista, joita täällä maailmassa oli silloin kun mut ja sut tehtiin, juuri MINÄ ja SINÄ selviydyttiin kaikkien joukosta tänne. Ei me elettäisi täällä, jos meillä ei olisi mitään annettavaa maailmalle. Maailma valitsi juuri meidät niiden kaikkien joukosta, joten miksei me annettaisi jotain takaisin maailmalle? Elämällä täysillä juuri nyt, tässä hetkessä, tässä sekunnissa, me toteutetaan meidän tehtävää täällä. Ei meidän kuulu miettiä tulevaa, sillä sitä ei ole. On vain nyt. Tämä hetki on rakentunut kaiken sen avulla, mitä me olemme joskus kokeneet. Jos olisin esimerkiksi jättänyt lähettämättä vuosia sitten yhden sähköpostin, joka muutti mun viime vuosia hurjasti, en välttämättä istuisi tässä. Kaikella on pakko olla joku tarkoitus, suuri tai pieni. Ja kaiken, ihan kaiken, on pakko vaikuttaa kaikkeen. Mutta jos sitä miettii liikaa, tekee helposti vääriä valintoja ja muuttaa sitä, mikä on tarkoitettu tapahtuvaksi.

Elämä kyllä kantaa, ei se pudota sitä, joka rakastaa sitä täysillä.