Tai no, ei oikeastaan, mut eipä pahemmin ollut mitään odotettavaa. Yksi puhelinsoitto voi kuitenkin muuttaa kaiken.
Me nähtiin suljetun kaupan pihalla Perniössä yhden hassun puhelinsoiton seurauksena. En edes tiennyt, että sä tulet sinne, eikä mulla ollu hajuakaan kuka sä olet. Ensin odotukset ei ollu oikeen minkäänlaiset - totesin vaan, että onpa siinä kivannäkönen poika. Sitten varastettiin teijän jalkapallo, tuotiin se Saloon asti. Mitä myöhemmäs ilta meni, sitä enemmän mun mahanpohjassa alkoi kutittamaan. Huomasin, että mä viihdyn sun kanssa.
Meni muutama päivä ja löysin itseni metsätieltä hevoslaitumien keskeltä. Se metsätie johti pienelle parkkipaikalle, jonka vieressä olevan järven vesi oli muuttunut punaisenlilaksi ilta-auringosta. Vedestä kohosi jyrkkä kallio, jonka päälle me kiivettiin. Lapsellinen leikki, pullonpyöritys, vähän juotavaa, neljä senhetkistä kaverusta ja kesäilta. Ja oikeastaan jo kun istuin siihen kalliolle, tiesin, miten ilta päättyy.
Sun luota oli vaikea lähteä, vaikka kello oli jo kuusi aamulla. Niin nopeasti, mutta niin kirkkaasti me molemmat taidettiin silloin tajuta, mihin se väistämättä johtaa. Ja pian tuli tutuksi Lehmijärven laituri, aamuyön tunnit ja sun tuoksusi. Joka kerta kun näin sut, tunsin jotain syvempää. Ja aina, kun lähdet, mua alkaa itkettää. En osaa päästää sua menemään. Voisin jakaa huoneeni sun kanssa joka yö. Sun vieressä nukahdan paremmin, nään suloisempia unia.
Vaikka kaikki kuulostaa kliseiseltä, se vain on niin. En tiedä, miten asiat on huomenna. En tiedä, missä olet vuoden päästä, tai missä minä kahden vuoden kuluttua. Mutta sen tiedän, että rakastan sinua tässä hetkessä. On yksi, joka jää. Riippumatta siitä, mikä kellonaika on tai miltä näytän, sinä tulet, jos on paha olla. Ja vaikket pääsisi tulemaan, sulle voi aina soittaa.
Rakkaus. Yksi elämän vaativimmista asioista, mutta vaivannäkö palkitsee. Niin monta kertaa on tuntunut huonolta, mutta mikään ei ole niin hyvin kuin silloin kun saan maata sun vierellä.
